Pakko alkaa pitää blogii anonyymisti. Mä en oikeesti jaksa enää olla hiljaa ja pitää tätä kaikkee sisälläni. Oon jo niin monta vuotta pitäny kaiken vaan oman pääni sisällä niin nyt mä kerron sen koko maailmalle miten tää oikeesti menee. Tosin kukaan ei tunne mua.
Mä olen 18 ja käyn lukion vikaa vuotta. Oon rakastunut yhteen meidän opettajaan ja mulla harmittaa, et kohta koulu loppuu. Kotona elämä on ihan paskaa, sillä vanhemmat ei tee mitään muuta kun juo, päivästä riippumatta. Mulla ei oo kavereita, sillä oon aina se viiminen vaihtoehto tai kuski. Kukaan ei haluu olla oikeesti mun kanssa.
Oon läski. Haluan laihtua ainakin 25 kg ja mun on pakko tehä se ylioppilasjuhliin mennessä. Ja tällä hetkellä tuntuu et liikkuminen ja pakonomanen syömisen vahtiminen on ainoa asia millä saan ajatukset muualle tästä kaikesta kurjuudesta minkä keskellä elän. Oon pari vuotta saanu pidettyy tän pahan olon niinsanotusti kurissa, mut nyt mä en jaksa enää. Eikä noilla lääkkeilläkään ole mitään vaikutusta mihinkään. Suurin syy tähä mun pahaan oloon on mun perhe. Vanhemmat juoppoja ja siskot ei välitä musta pätkääkään.
Oon jo päättäny mitä teen lukion jälkeen, vaikka en ees oikeesti halua sitä. Muutenki tuntuu et oisin halunnut elää teinivuodet ihan erilailla (vaikka tätä "teenagea" on vielä reilu vuosi jäljellä, but y know what i mean). Olin semmonen samanlaine ku nyttenki. Olisin halunnu olla sellanen helvetinmoinen pissis tai muuten vaan kauhee kovis, että edes jotain ois jääny käteen, iha sama kuinka säälittävää se ois ollukkaan. Mutta tunnen itteni vielä säälittävämmäksi, kun tiedän et kaikki ne vuodet oon vaan istunut kotona ilman minkäännäköstä sosiaalista kanssakäymistä.
Mun sydämessä on vaan pimeyttä, koska oon aina vaan yksin. Mua kiusattiin eskarista ysille asti, ja yhä mua syrjitään. Vittu en jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti