Mila #1

Päätinpä alkaa kirjoittaa tällasta tarinaa, jota tänne sitten aina julkasen mitä enemmän saan kirjotettua. Laitan aina tunnisteeksi mila niin nää löytyy sitten helposti... Tää eka pätkä ei tosin ole kyllä mikään pitkä ja tää on vähän sekava ku tää on vaa tämmöstä epämäärästä tajunnanvirtaa.

***

”Mila, lähdetkö sä meidän kanssa Alaniaan?”

”Voin mä vaikka lähteekki, eipä mulla muita suunnitelmia oo.” Krista ja Emilia suunnittelivat innolla viikonloppua. Koulu alkoi olla lopuillaan ja kesäloma häämötti. Lukion toinen vuosi oli mennyt niin nopeasti, että olin jo alkanut hermoilla syksyn kirjoituksia. Kaverini eivät osanneet hermoilla, heidän elämänsä oli täynnä glamouria ja kaikkea muuta mahdollista. Olimme kaikki saavuttaneet sen suuren ja loisteliaan täysi-ikäisyyden, tosin minun elämäni ei ollut muuttunut yhtään, lukuun ottamatta sitä että pääsin baariin. Siellä oli tullut juostua monet viikonloput, aina ne tosin päättyivät samoin. Kristaa ja Emiliaa pyysivät monet tanssimaan ja he lähtivät miltei joka kerta jonkun pojan kanssa kotiin, kun minä istuin hitaiden kappaleiden ajan yksin jossakin nurkassa tequilashotteja kiskoen ja lähdin lopulta yksin kotiin taksilla, joka maksoi aina ihan liikaa. Ja joka kerta minä itkin kotona, itkin niin kauan, etten enää jaksanut pitää itseäni hereillä.

Alaniassa turkkilainen mies otti vastaan tilauksemme. Tytöt ottivat kasvishampurilaisateriat ja minä tilasin kebabrullan. Ja söin sen kokonaan. Sen jälkeen minua alkoi hävettää. Kehoni seitsemänkymmentäviisi kiloa alkoivat kuhista ja suunnitella lisääntymistä. Minua hirvitti. Senhän takia minua ei kukaan katsonut, olin niin lihava ja ruma.

”Mä taidan lähteä kotiin jo, tuli vähän huono olo”, sanoin kavereilleni ja nousin pöydästä. Yritin kävellä mahdollisimman normaalisti ulos ravintolan ovesta ja sitä myöten autooni, mutta minua huimasi. Miksi ahdoin tuota paskaa sisälleni enkä liikkunut, vaikka olisi pitänyt?

Kun ajoin kotiin päin, pysähdyin bussipysäkille ja sammutin auton. Hengitin syvään ja katsoin itseäni taustapeilistä. Miksi minä olin päästänyt itseni tänne asti? Käteni vapisivat ja näköni sumeni. Hienoa, itkin taas. Katsoin käsivarsiani, joissa oli haaleita arpia. Ne oli tehty joskus yläasteella. Nyt minun teki mieli repiä ihoni rikki uudestaan. Minua oksetti. Ulkomuotoni ällötti minua. Nousin autosta ja kävelin ojan puolelle. Lysähdin polvilleni ja työnsin sormet kurkkuuni. Kertaalleen jauhettu ja puoliksi sulanut rulla makasi seuraavaksi pakokaasujen saastuttamalla nurmikolla. Vapisin entistä pahemmin. Minun olisi pakko tehdä tälle jotakin. En enää voinut jatkaa näin.

Nousin ja palasin takaisin autooni. Oloni oli jo paljon parempi. Mielessäni pyöri kaikkien niiden laihojen ja kauniiden tyttöjen blogit ja videot. He pystyivät pitämään itsensä kurissa. Heidän ruokatottumuksensa olivat normaalit ja he harrastivat liikuntaa. Minä vain istuin koneella ja ahdin suklaata suuhuni. Tähän tulisi nyt muutos, vaikka se veisi henkeni.